Onpas mennyt aikaa viimeisestä kirjoituksesta. Enää edes muista mitä kaikkea on tullut tässä tuumattua. Noh. Ainakin voin ensimmäiseksi julistaa, että olen luuseri. Totaalisesti luuseri. Mulla ei ollutkaan enää rohkeutta kuten ennen enkä tosiaan uskalla ottaa lopputiliä kouraan vuoden vaihteessa. Siinä kun yritti ottaa "järkeä käteen" ja laittaa vaakakuppiin hirveän asuntolainan, halun harrastaa ja säilyttää jotain elintasoa ja toiveet vielä uuden "vauvan" eli koiran saamisesta niin eipä paljon siihen toiseen vaakakuppiin jäänytkään.

On vissiin nämä uudet rakkaat koiraharrastukset ym vieneet niin mennessään, että en uskalla lähteä ihan ilman töitä edes opiskelemaan enää jotta voisin harrastaa. Aiemmin heitin helposti tosta noin vaan korkeakouluopinnot romukoppaan kun toinen ammattikoulutasoinen opinahjo kiinnosti enemmän. En välitättänyt pätkääkään elintasosta tms vaan lähdin sinne missä olin onnellinen. Mikä mulla nyt on?!!?!?

Tein kyllä monta viikkoa sitten päätöksen, että en ota töistä stressiä enkä mieti työasioita yhtään ylimääräistä. Käyn siellä vaan hoitamassa omat hommani ja elän ja iloitsen kodista, harrastuksista ja ystävistä. Mutta eipä se ihan niin helppoa ole ollut vaikka tosiasiassa vähän rennompi olen töissäkin ollut. Työpaikalla on taas pieniä muutoksia meneillään työvuorojen ja ryhmien suhteen, enkä ole vielä varma meneekö hyvään vai huonoon suuntaan. Aika näyttää. Nyt kuitenkin jatkan nykyisessä ja toivon ja uskon, että työasiatkin joskus järjestyy.

Emman kanssa ollaan edistytty. Se aikuistuu hurjaa vauhtia. Vaikka aikuistuminen ei näy sen rauhallisuutena tai järkevyytenä muuten, mutta tuntuu, että ymmärretään toisiamme koko ajan paremmin. Välillä luulen, että se ymmärtää mitä ajattelen kun sitä vaan katsoo. Ja itse tulkitsen sen ilmeitä ja eleitä koko ajan paremmin. Ja on se niin uskomattoman ihana luonteeltaan, kaikelle ja kaikille avoin ja ystävällinen. Sen kanssa voi mennä mihin vaan ja tehdä mitä vaan. (Tai noh, ei ehkä agilitya kuitenkaan sen ylikuumenemisen takia.) Ollaankin nyt oltu paljon koirapuistossa ja metsässä Roni-veljen kanssa kun metissä pääsee huonommin etenemään hurjan lumimäärän takia. Emman luoksetulokin on parantunut ihan oleellisesti kun ollaan pidetty agilitystä taukoa ja rakennettu yhteistä luottamusta ja harjoiteltu ja harjoiteltu. Ja touhuttu rauhallisempia juttuja ja toisaalta riehuttu yhdessä.

Mulla on myös haave. Ja se on toinen yhtä ihana "lapsukainen" ku Emma. Jos sellaista nyt onkaan. (Emma kun on mulle se rakas lapsonen vaikka tiedän ystävillä olevan vähintäänkin yhtä ihania) Tahtoisin toisen karvaisen perheenjäsenen, harrastuskoiran ja luottokaverin metsälle. Niin. Uusin harrastukseni on siis muiden ohella opiskelu mestästyskorttia varten. Yksi tietty pentue oli jo kiikarissakin, mutta pahasti siltä vaikuttaa että jäämme nuolemaan näppejämme. Mutta kiirettähän ei passaa pitää, ollaan kärsivällisiä. Pieniä haaveita pitääkin olla että jaksaa. Onneksi harrastuksissa unohtaa työhuolet aina hetkeksi.

Ja se joka vielä jaksoi lukea näin pitkälle, kuulee vuodatuksen siitä., etten nähnyt ihanaa vuoden täyttänyttä kummilastani vaikka olivat nyt suomessa käymässä. Kiirettä pitää itse kullakin nykyään eikä vähiten niillä jotka tuleevat käymään Saksasta asti. Synttärilahjan sain toimiettua ja kuulumiset kuulin, mutten muuta. Toivottavasti pääsen joskus käymään siellä Raunan kotona Saksassa, samalla kun lähden näyttämään omille nelijalkaisilleni Saksan Alppeja. Jos saisin itse päättää, viettäisin seuraavan lomani vaeltamalla Alpeilla... seuraavan Suomen Lapissa... sitten Norjan Lapissa... ja sitten.... Onpa mulla paljon haaveita. Lisää niistä kuitenkin seuraavan kerran kunnon unet nukkuneena :-D