Kirjoitin tuossa toissapäivänä pitkän vuodatukseni omasta idioottiudestani, mutta rakas vuodatus yllättäen taas kerran hävitti kaiken kun painoin tallenna-nappia. Aah niin ihanaa, aarrrgh. Ehkä se oli kuitenkin pelkästään onni, sen tekstin jälkeen olisi muuten varmaan valkotakkiset tulleet hakemaan.

Nyt en juuri jaksa niitä masennuksia edes sitäpaitsi muistella kun on välillä vaihteeksi tosi hyvä mieli. Niin hyvä mieli että tekisi mieli vaan juosta ja kiljua ja loikkia kärrynpyöriä (kännissä...)! Taskuraketti nimittäin teki SEN. Ei mennyt ihan kahta vuottakaan. Se oli tokotunnin irti, ihan alkua lukuunottamatta, EIKÄ SE KARANNUT JUOKSENTELEMAAN KERTAAKAAN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ne jotka tuon koiran tuntevat, tietäävät myös, että kiusaus on ollut suuri koska kentän laidasta meni pari pyörää, pari autoa ja samassa aitauksessa oli tällä kertaa 6 muuta koirakkoa ja ohjaaja J. Otin jopa riskin ja vein sen tekemään tokon hyppyä. Hyppyeste on selvästi kiihdyttävä juttu, mutta ei. Niin napotti pikku taskurakettiliini vieressä ja edessä, ihan siellä missä kulloinkin piti. Se osaa olla kyllä suloinen silloin kun vaan viitsii olla ja yhteispeli sujuu.

Toinen mieltä ylentävä asia on meidän perheen kasvaminen. Kai siitä nyt voi jo julkisesti puhua kun asia alkaa näyttää varmalta. Meille tulee koiravauva <3. Parsontyttö. Mutta vielä on odottamista, monta monta pitkää viikkoa. Yksi Lapinlomakin ehditään viettää vanhalla kokoonpanolla ennen sitä.

JEEE, sekin vielä. Ensi viikko on lomaa. Katsellaan tähtiä, kastutaan, kuivutaan, kuunnellaan tuulta, jahdataan sopuleita, paikataan rakkuloita, syödään eväitä, ja kuivatetaan iho raikkaasta tunturituulesta.  

Tämähän onkin hieno päivä ja elämässä monta iloa vaikka viimeaikoina on tuntunut liki pelkästään vaikealta.